Sodan jälkeen lapset olivat välttämättömyys. Sota harvensi rivejä säälimättä ja uusia piti tulla. Maa ja sen kansa piti panna kuntoon. Näihin talkoisiin kutsuttiin kaikki.
Lapsuuteni suli näkymättömyyteen. Olin se kolmas lapsi, jota ei pitänyt olla/tulla. Olin varjo lattian rajassa. Minulle ei puhuttu, enkä minä puhunut. Olin paketti, joka tungettiin ensin vaunuihin, sitten rattaisiin, raahustin muiden perässä leikkikentälle, tein hiekkakakkuja mökin pihalla. Puhuin kieltä, jota kukaan ei ymmärtänyt ja vaikenin heti, kun joku tuli lähelle.
Tarkkailin ilmiöitä ympärilläni. Näin ihmisten tulevan ja menevän, tunnistin tunteiden kyllästämät puuskat, vihaiset kehonliikkeet, kiireiset askeleet.
Muistoissani kodissa oli aina hämärää. Muistan lampunvarjostimen hapsut, äidin ompelukoneen ylle kumartuneen pään, isän nahkaiset saappaat ja ison, huomiota vaativan äänen.
Minä leikin pöydän alla, rakensin sinne oman maailman. Minulla oli nukkeja, nalle, pahvilaatikoita, kankaanpaloja ja pieniä astioita. Rakensin sinne kodin, jota halusin. Puhuin nukeille, kerroin maailmasta, joka oli arvaamaton ja täynnä seikkailuja, vapautta ja paikkoja, jonne voimme matkustaa.
Näin minusta syntyi tarinan kertoja.