Yhdessäoloon tarvitaan lähtövalmiutta.
Naapuri tuli metsätiellä vastaan. Hän kuului syrjään työnnettyihin senioreihin. Kukaan ei osannut aavistaa, mitä tapahtuu, kun iloisen huolettomasti turvasanastoa käyttäen eristettiin vanhempi sukupolvi liki vuodeksi, jotkut lopullisesti, koteihinsa. – En osaa enää puhua, naapuri sanoi. – Kun ei ole juttuseuraa, sanat katovat. Joku tulee vastaan ja rupeaa jutustelemaan, niin itse vaan seisoo eikä osaa sanoa mitään.
Yksinäisyys on kuin märkä sementti. Siihen jää kiinni ja kääntyy sisäänpäin. Rakentaa oman olemisensa sisäisen puheen tai hiljaisuuden varaan. Luo rutiineja ja rituaaleja, jotka pitävät elämänreunassa roikkumassa. Kapuaminen toisten seuraan ei niin vain onnistukaan.
Aikuisten puhe on usein lapselle neuvovaa, opastavaa ja tiedottavaa. Arjen pitää kulkea, aikuiset puuhaavat omassa maailmassaan ja yhä enemmän liittyvät muihin taukopaikoissa puhelimen tai tietokoneen kautta. Näin käy myös ulkoilutettaville eläimille. Kehollinenkin yhteisyys häviää, kun huomio on jossain muualla.
Nyt on kesä aikaa harjoitella syksyä varten omissa porukoissa. Miten keskustella niiden ihmisten kanssa, jotka tuntuvat läpikotaisin tutuilta ja siksi kanssakäyminen jää usein näennäiseksi.
Kouluttajana olen törmännyt siihen, että lapsen ahdinko jää joskus aikuisilta näkymättömiin. Lapsi tulee ryhmään niin tiukoissa sisäisissä solmuissa, että tuntuu kuin koko olemus olisi kääntynyt kätkemään emotionaalista kipua. Herätys hänen ahdinkoonsa on tullut kuitenkin ulkopuolelta. Koska kaikkeen tottuu. Ihmisen muuttumiseen pikkuhiljaa.
Myös lapsen kiinnostavuus jää usein aikuiselta piiloon. Ei osata leikkiä, kysyä, tempautua itse mukaan.
Lajista riippumatta yhteyden luomiseen pitää olla halua.
Naapurin koira tuli luokseni ensimmäistä kertaa hoitoon. Naapuri oli koiran kanssa hyvä kaveri, tekivät yhdessä asioita ja yhteys oli luja. Mietin hieman, miten minä riittäisin, kun edessä oli vähän pitempi hoitojakso.
Ensimmäisellä kävelyllä metsätiellä pysäytin innokkaasti edelläni kulkevan koiran ja sanoin: juoksukilpailu. Sen jälkeen juostiin lujaa. Sitten taas käveltiin. Vähän ajan kuluttua sanoi taas: juoksukilpailu. Koira pysähtyi, katsoi minua ja sitten pinkaistiin juoksuun. Yhteys oli luotu. Minä en ollut vain remmin jatke vaan tarjosin sosiaaliseen kanssakäymiseen jotain.
Sama pätee ihmisiin.
Yritän rakentaa sivuille pienimuotoisen ideapankin skidi- ja seniorikantti hengessä yhdessäoloon. Jos käy kylässä iäkkään sukulaisen luona, voi tehdä muutakin kuin muistella, puhua terveydestä, vaivoista tai jaksamisesta. Kysyä pieniä asioita, jotka nostavat uusia ajatuksia ja näkökulmia.
Kursseilla teemme lapsien kanssa lähtövalmius-harjoituksia. Jos lapsella ei ole kavereita, ei hän saa harjoitella jutustelua, kehollista viestintää tai asennetta. Ne ovat taitoja, jotka johtavat kaveruuteen. Kysyn kysymyksiä, joihin pitää vastata yhdellä sanalla. Voi sanoa saman kuin joku muu. Tärkeintä ei ole sisältö vaan vastaaminen. Sano yksi väri, kukka, puu, eläin, huonekalu, auto, vaate… Kaikki vastaukset hyväksytään: 1. – Sano vaate. – Henkari. – Hyvä. 2. – Sano väri. – Taivas. – Hyvä. Painotetaan, että mikä tahansa kelpaa, kunhan äänijänteet ovat käytössä. Nopeasti lapsi rentoutuu ja oikeat sanat löytyvät.
Kehonkielen avaaminen on yhtä tärkeää. Mitä pienemmässä tilassa lapsi itseään pitää, sen hankalampi on liittyä muihin. Matkimisleikit ovat hyvä tapa harjoituttaa. Niitä ei tarvitse “ryhtyä” tekemään. Ne voi limittää yhteiseen olemiseen. Lähdetään saunaan ja aikuinen huutaa: Mennään lentäen! Ja kaikki levittävät kätensä, vaappuvat puolelta toiselle, nousevat varpailleen kiitoa varten kuin lentokoneet ja surisevat mennessään. Energiataso nousee, iloinen tunnelma luodaan ja saunassa voidaan jutella vaikka aiheista: Jos sinun pitäisi syödä aina samaa ruokaa, minkä valitsisit? Miltä kylmä tuntuu? Jos muuttaisit asumaan metsään, millaisen majan rakentaisit itsellesi?
Ei tarvitse kuin aloittaa ja lapset pitävät huolen usein lopusta. Tärkeintä on oma osallistuminen.
Eräässä koulussa suunniteltiin kurssien pitämistä esimurkuille. Kokouksessa opettaja otti puheenvuoron ja selitti: – Ei ne mitään tee kuitenkaan. Minä pidin tuon tyylisen kurssin eikä kukaan tehnyt harjoituksia, joita niille olin valmistanut.
Ilmeni, että hän siirsi omia ideoitaan sanallisesti lasten tehtäväksi. Omilla kursseillani otan usein ensimmäiseksi harjoitukseksi kävelyn piirissä. Lähden aina itse etunenässä kävelemään, jolloin lasten on helppo seurata. Lähtöasentona on vastentahtoisuus: kävelen keho velttona ja mutisen, miten tyhmä kurssi eikä siis yhtään huvita. Lapsia yleensä naurattaa ja he lähtevät esittämään oppositio-asennettaan niin innostuneesti löysäillen ja marmattaen, että tempautuvat huomaamattaan mukaan.
Meillä kaikilla on kynnys lähteä liikkeelle. Sen voi ylittää siten, että valitsee ensimmäisellä kerralla hetken, jolloin on itse innostunut. Tekee itse ja aloittaa niin helposta, että kaikki osaavat.
Pienet lapset näyttävät usein mallia. Sukujuhlista tuttu ilmiö: yksi lapsista lähtee juoksemaan pöytien välissä, kohta toinen liittyy mukaan ja pian on koko porukka on vauhdissa. Tässä kohtaa kannattaa kannustaa ujoimpia liittymään mukaan: – Seuraavan kerran, kun ne vilistää tästä, juokse viimeisen perään. Pian aikuiset komentavat lapsia pysähtymään ja lopettamaan juoksun. Tehtävä on kuitenkin jo täyttynyt, lapset ovat löytäneet toisensa ja etsiytyvät yhteen muilla keinoin. Aikuiset voivat ohjata lapset toimintaan, jota he voivat tehdä yhdessä ja näin kaikille tulee kivat juhlat.
