Kiusaaminen on taas, niinkuin joka syksy, kartalla.
Jos minulta kysyttäisiin, osoittelisin huonoa omaatuntoa tuntematta kohti hallitusta. Mistä nämä örkit tulevat? Millaisen kasvupolun he ovat tarponeet.
Iloiset teemaa edustavat haastateltavat tv:ssä kertovat, mitä kaikkea on tehty, kuinka taitavia ja välittäviä opettajat ovat, miten tarvitaan kuuntelua ja rakkautta ja sitä, että lapsia/nuoria ei jätetä yksin.
Suluissa huitaistaan ryhmäkokoihin, rahoitukseen, jaksamiseen päin.
Kaikki vuodet kun kiersin kouluja ja koulutustilaisuuksia Helsingistä Utsjoelle, pitkin itä- ja länsirajaa ja ristiinrastiin sillä välillä, opettajat kertoivat ahtaista kehikoista, joissa joutuvat toimimaan niin ajallisesti kuin tavoitteiden suhteen. He olivat opettajia ja heidän työnsä oli tiukasti tuntirajoitteisiin ja omaan alaan rajoitettuja.
Lasten hätä nähtiin, mutta ohi kulkeminen oli pakollista, jos yritti tehdä oman työnsä kunnolla.
Lapset kertoivat samaa.
Kun kiusaaminen yltyi luokassa, ahdistunut opettaja meni käytävälle ja sulki oven perässään.
Kiusattu eristettiin luokan nurkaan sermien taa, että jonkinlainen rauha lapsen opiskelulle turvattiin. Samalla annettiin viesti muille lapsille, että hänen poistamisensa yhteisöstä oli ratkaisu.
Kiusatut lähetettiin uuteen kouluun, koska kiusaajia ei otettu siellä vastaan.
Näitä tarinoita riitti ja ne kerrottiin ikäänkuin salaa.
Jos me noudattaisimme ohjelmaasi, pitäisi kaiken muuttua sekä omassa päässä että koulussa, uskoi yksi opettaja.
Yhdessä koulussa haltuuni uskottiin koulun ongelmallisin luokka ja survottiin meidät kameroiden eteen pieneen tilaan. Kun katsottiin näennäisen hillitöntä menoa filmiltä jälkikäteen ja avasin, mitä siellä tapahtui ja millaisia kontakteja lapset ottivat minuun, opettajat hiljenivät. Kaaoksen hallinta rupesi kiinnostamaan.
Toisessa koulussa laitettiin saman ajatuksen mukaan kaottinen ryhmä laajaan jumppasaliin ja opettajat istuivat orrelle katsomaan naureskellen mitä tapahtui. He saivat, mitä toivoivat. Lapset juoksivat ympäsi salia, muodostivat pyörteitä nurkkiin ja pysyivät koko ajan etäällä minusta. Kun he väsyivät, pieni porukka uskalsi lähestyä ja esittää ongelmia ja avuntarpeitaan.
Lopputuloksena vastahankaiset koulutettavat (opettajat) saivat todisteensa. Jos mitään mahdollisuutta ei kontaktiin tule, ei tietenkään tunnissa tule tuloksiakaan.
Ammattilaisia pelottaa usein kehollisuus omissa koulutuksissa. He käyttäytyvät samoin kuin teinit, ovat ylimielisiä, halveksuvia ja karistavat tilaisuuden oppia tai ainakin saada uusia eväitä omaan ajatteluun.
Yhdessä tilaisuudessa opettajat istuivat koko koulutuksen mykkinä päällystakit päällä. Toisessa he käyttäytyivät pulpeteissa kuin kurittomat nuoret, huutelivat, juttelivat keskenään ja kehonkieli oli kuin muurahaispesään joutuneilla.
Ikävä hetki on aina se, jos kouluttaja ystävällisesti analysoi tilannetta ja kysyy, haluaako joku antaa tilaisuuden aineistolle – jos siinä olisi vaikka joku työkalu hankaliin tilanteisiin.
Nuori mies, joka tuli uhmakkaasti koulutukseen, istui lattialle piiriin ja ilmoitti, että koulutukseni on täyttä hapatusta, ei minkään arvoista ja hölynpölyä, oli raikas tapaus.
Vastasin ystävällisesti: Vau! Hienoa, että silti tulit. Toivotaan, että joku kohta resonoi ammattiosaamiseesi.
Hän hämmästyi. Lopussa kahden päivän koulutuksen jälkeen, hän oli sitä mieltä, että ei ole koskaan ollut paremmassa. koulutuksessa.
Oman itsen avaaminen ja sulkujen poistaminen on vapauttava kokemus. Vaikka kouluttaja ei toisi mitään ylimaallisen hienoa tietoa, koulutus voi avata omien aivojen virtoja kulkemaan eri reiteille.
