Seksuaalinen hyväksikäyttö on tuhoisaa. Se pirstoo lapsen mieltä ja kehoa. Se hävittää rajat, tekee isoja mustia läikkiä lapsen mieleen, se erottaa lapsen omistaan ja on kuin iso valtameri hänen ja läheisten välissä. Lapsesta voi tulla kuin perhonen, joka lentää kynttilään toistuvasti. Hän tekee ratkaisuja, jotka tekevät hänelle itselleen ja muille vaikeaksi päästä eheyttävän toipumisen alkuun.
Lapsella ei ole sanoja sille, kun aikuinen tekee hänelle seksuaalista väkivaltaa. Hän ei voi tajuta rajaa, jota kohti ollaan menossa, kun aikuinen ansoittaa häntä. Aikuinen verhoutuu turvallisiin viesteihin, antaa lapselle asioita, jotka tuntuvat mukavalta, kehuu, on kiinnostunut, jakaa jotain lapsen kokemusta. Kun viestintä vaivihkaa muuttuu, lapsi tuntee sen, mutta ei käsitä, mitä on tapahtumassa.
Irrottautuminen on vastaavassa tilanteessa vaikeaa aikuisellekin, jos on edetty yhteisymmärryksessä kohti kiinnostusta toiseen. Jos orastava toive suhteesta muuttuukin äkkiä tulkinnaksi lupauksesta seksiin, on moni nainen/mies avuton. Toisen sinnikkyys, syyllistäminen, käskevyys ja painostaminen saavat mielen sekasortoon eikä siinä tilanteessa ehdi tekotasolla toimia haluamallaan tavalla. Saattaa ajautua tilanteeseen, jossa hyväksikäyttö, väkivalta ja raiskaus pääsevät tapahtumaan eikä puolustautuminen tai poistuminen enää onnistu.
Lapsi on helppo ansoittaa lupauksin, uhkailuin, kieroin tulkinnoin. Hänellä ei ole keinoja katkaista tilannetta, vaikka hän olisi tietokoneen ääressä omassa huoneessaan, jos niitä ei ole harjoiteltu ja tilannetta etukäteen mietitty. Lapsen täytyy osata tunnistaa merkit, vaikka ei tietäisi yksityiskohtaisesti, mitä vaara käytännössä tarkoittaa.
Aikuiset suojaavat itseään eikä koskaan ole se hetki, jolloin olisi juuri oikea aika tarttua asiaan. Näin lapsi jää keinottomaksi eikä osaa kertoa tai suojautua, kun tilanne alkaa kehittyä tai joku mittaroi hänen sopivuuttaan ansoitukseen.
Anneli Aunola on työssään rikospoliisina tutkinut lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskevia tapauksia. Kokemuksensa perusteella hän kirjoitti Kauko Röyhkän kanssa yhteistyössä rikosromaanin Liian lempeä mies.
Kirja on hyvä. Se palvelee myös vanhempia siinä, että dekkaria lukiessa tämän vaikean aiheen lainalaisuudet tulevat tutuiksi. Pedofiilit eivät arkaile soluttautuessaan niihin yhteisöihin, joissa lapset elävät, harrastavat ja ovat aikuisten hoidossa. Rikollisuus ei näy naamasta. Usein pedofiili ei näe toiminnassaan mitään pahaa. Syyllisyys ei siis häiritse hän ansoittaessaan lapsia.
Seksuaalinen suuntautuminen ei ole aina ihmisen omissa käsissä. Joskus halu ja tarve kohdistuu siten, että itse ei hyväksy sitä ollenkaan. Jos ihminen tuntee syyllisyyttä ja tietää, että hänen halunsa kohde on kielletty ja tekee hänestä rikollisen, on siitä vaikea puhua kenellekään tai hakea apua.
Vanhemmat voivat tehdä voitavansa pitääkseen lapset turvassa. He voivat puhua asioista, harjoitella, miten rajat vedetään ja kertoa, miten ansoitus tapahtuu. Myös tavat, joilla ansoittaja yrittää sulkea lapsen suun, on hyvä käydä läpi siten, että uhkauksista katoaa voima.
