Haasteet lisääntyvät.
Jokaiselta odotetaan jonkinlaista kannan ottoa: Mitä ajattelet korona-rokotteista? Ilmastomuutoksesta, Ukrainasta, Venäjästä?
Kuinka sovittaa oma arvomaailmansa muutoksiin, joita kohtaamme rivakalla tahdilla?
Mitä ajattelet lausumasta, että Venäjän rakenteet eivät ehkä pysähdy maan rajan ulkopuolelle. Että meillä on omat ryöstökapitalismia kannattavat oligarkkimme – “hyödylliset idiootit”, jotka omaa etuaan tavoitellessaan avaavaat oven väärinkäytöksille ja yhteiskunnan epävakaudelle.
Tekeekö mieli sulkea silmät? Olla vähän ärtynyt? Miettiä, että mitä se minulle kuuluu. Eikö voitaisiin olla puuttumatta. Olla hiljaa. Jatkaa elämää sellaisena, kuin se on aina ollut.
Vain henkäys erottaa meidät ajasta, kun Helsingin keskustan taloihin satoi pommeja.
Naapuri muistaa, kuinka opettaja käski laittamaan koululaukun pään suojaksi, kun hävittäjät ujelsivat taivaalla. Äiti sen, miten piti pikkusisko kainalossa rynnätä pommisuojaan. Pikkusisko muistaa naulan, joka lyötiin eteiseen tarpeeksi alas, että hän hälytyksen tullen sai takin otettua siitä mukaansa.
Pienet, yksittäiset teot, päätökset, asenteet, kaikki se, mikä mahdollistaa vääristymät elämisen rakenteissa – niillä on seurauksensa. Olemme kuin sopulilauma – ryntäämässä jyrkänteen yli. Ei siksi, että emme tietäisi, mikä meitä odottaa, vaan siksi, että kukaan ei kohta pysty irrottautumaan joukosta saatikka pysäyttämään sitä.
Sota on vähän niinkuin aurinko – ei sen tarvitse nousta joka päivä planeettamme reunan yli, mutta mitä todennäköisimmin se nousee.
Aika herätä.
