Aila Juvonen, kirjailija

ARVIO VIHREÄSTÄ KIVESTÄ | Helena Numminen

Aila Juvonen, Vihreä kivi, 2015 Reuna

Aila Juvosen romaani, Vihreä kivi, sopii lapsille, nuorille ja aikuisille. Siinä on tavoitettu se ihmisenä olemisen ydin, joka säilyy koskemattomana lapsuudesta aikuisuuteen.  Juvonen on tekstissään riisunut lapsilta sellaiset ominaisuudet kuin ikä ja sukupuoli, joilla heitä yleisesti luokitellaan. Eikä kirjailija ole myöskään määritellyt heitä jonkun puutteen tai vamman perusteella. He ovat vain lapsia ja heillä on hienoja selviämisen keinoja. Heidän kekseliäisyytensä, loputon energiansa, yhteistyökykynsä ja auttamisen halunsa pääsee kukoistamaan, kun heidän ei tarvitse sulloutua tytön tai pojan rooliin ja alkaa käyttäytyä odotetulla tavalla. Elämä saa virrata ja pulppuilla, kun heihin ei lyödäkään masentavia leimoja kuten autismi tai ADHD.

Näinhän me vielä aikuisinakin haluaisimme itseämme kohdeltavan, että taitomme,  kyvykkyytemme ja hyvät tarkoituksemme ymmärrettäisiin ja unohdettaisiin puutteemme. Ja iänkin voisi unohtaa, varsinkin jos olemme johonkin asiaan yleisen mielipiteen mukaan jo liian vanhoja (tai vielä liian nuoria).
Kun luin tämän Aila Juvosen Vihreän kiven, aloin muistaa millaista oli olla lapsi, löytää ystäviä toisista lapsista, keksiä yhdessä uusia seikkailuja, kiipeillä puissa ja rakentaa majoja. Keksiä salaisuuksia, joita ei kerrottu aikuisille ja löytää luottoaikuisia, joille haluttiin kertoa. Minuun iski into ryhtyä taas seikkailemaan, ottaa vastaan uusia haasteita pelottomasti niin kuin silloin lapsena, kun mikään ei vielä tuntunut mahdottomalta. Aila Juvonen on onnistunut hämmentävällä tavalla ylittämään lapsuuden ja aikuisuuden välisen rajan.

Juvosen kuvaamat lapset ovat hyviä tyyppejä (tyyppi-sanan parhaassa merkityksessä). Kun on lukenut kirjan, voi miettiä, kuka näistä lapsista kuvaa parhaiten lukijan omaa tyyppiä. Onko se Emili, Lumooja, Kirjailija, Kostner, Saippua vai Tokio. Uskallatko antaa tilaa sisälläsi asuvalle samuraille kuten Tokio? kirjailija kysyy lukijaltaan.