Ehkä enemmän vanhempia kuin lapsia?
Saako lapsi kavereita? Pärjääkö koulussa? Joutuuko lapsi kiusatuksi? Kestääkö hän lasten jäyniä, erilaisia kavereita, sitä, että koulussa ei ole hoivaavia aikuisia?
Varsinkin koulualokkaiden siirtymä hoivaavasta ympäristöstä, jossa aikuisia on läsnä, siirtyminen kouluun vaatii sopeutumista. Uusi reppu, koulureitin harjoittelu, puhe uusista kivoista kavereista, voi jättää lapsen yksin pelkojen kanssa.
Mitä tehdä, jos kaikki ei olekaan kivaa, uutta ja jännittävää. Jos lapsi jähmettyy jo koulun pihaan, roikkuu äidin helmassa tai jää itkien isoon koulurakennukseen, jossa ei näy leluja, kivoja verhoja, hymyileviä tarhatätejä.
Ihminen on lajina laumaeläin. Me kuulumme muiden joukkoon. Toisten sekaan mahtuminen mahdollistuu viestinnän kautta, jota teemme äänellä, asenteella, kehoasennoilla, ilmeillä, eleillä. Täytyy olla valmius puhua, huomata, viestiä tunteita ja voimaa. Meidän täytyy uskaltaa lähestyä, aloittaa puhe tai omaksua samoja liikeasentoja kuin ihmisellä, johon haluamme olla yhteydessä. Lapsella täytyy olla taito leikkiä, pelata, pysyä ryhmän rytmissä, sanoa asioita silloinkin kun jännittää.
Kaikkea tätä voi harjoitella. Antaa harjoituksilla lapselle ikäänkuin työkaluja uuden ympäristön ja ryhmän hallintaan.
Pieni koulualokas, joutui ryhmän silmätikuksi, eikä kukaan tiennyt miksi. Lapsi oli hoidettu, rakastettu, mukava, kivasti puettu – ei mitään toisten lasten silmiin erottuvaa. Ainoa ongelma oli, että hän oli vetäytyvä ja mykistyi, kun olisi pitänyt sanoa, vastata, ottaa äänellä osaa.
Ala-asteikäiset eivät ole ilkeitä. Niinkuin me aikuisetkin tavatessamme uuden ihmisen, he testaavat kehonkielellä, kysymyksillä, ehdotuksilla tulisiko lapsesta osa joukkoa tai kaveri jollekin. Jos lapsi käpertyy itseensä tai käyttäytyy vaikka niin levottomasti, että kontaktia on vaikea saada, testi voi muuttua ja kehittyä kiusaamiseksi.
Koulualokkaan ongelmat ratkesivat harjoittelun kautta. Kouluun meni lapsi, jonka kehon kieli oli avautunut, hän osasi käyttää sosiaalisia välineitä ja näin hän mutkattomasti sulautui porukkaan kenenkään siitä numeroa tekemättä.
Aikuisten suojaava käytös ei sovi tilanteisiin, jossa lapsi on astumassa tilanteeseen, jossa hän joutuu toimimaan yksin. Lohduttelu, rohkaisu, kehuminen putoavat harteilta kuin syksyisen puun lehdet, jos mitään keinoja ei ole annettu: Tarkistettu, osaako lapsi välineellistää kehon kieltä – hengittää hitaasti ja rauhallisesti, avata hartiat, suoristaa ryhtinsä, katsoa silmiin kuitenkaan tuijottamatta, puhua äänellä, jonka toinen kuulee vaivattomasti, keksiä sanottavaa, valita. Pitää osata heittää palloa, juosta, hyppiä silloin, kun muutkin sitä tekevät, sanoa jotakin, kun kysytään.
Jos koulun alku lähtee väärään suuntaan, suunnan voi muuttaa. Työ on tehtävä, että lapsi luopuu aikuiskeskeisyydestä ja oppii vähitellen ottamaan vastuun omasta pärjäämisestä. Siihen hän tarvitsee välineitä. Niiden antaminen vaatii aikuiselta työtä, mutta kun lapsi oppii pärjäämään omillaan eikä joka kerran vaadi aikuista ratkaisemaan syntyneitä solmuja elämässään, se näkyy koko perheen elämässä.
